Kommunismi, johon monet saamelaisetkin oli saatu uskomaan, on romahtanut valtiollisena järjestelmänä. Kuitenkin aate kytee ja leimahtelee harvakseltaan vallankumouksellisen väkivallan nimiin vannovina sissiliikkeinä kehitysmaissa.

Mutta myös niin sanotuissa länsimaissakin on yhä vieläkin olemassa kommunistisia sirpalepuolueita, ja piikkinä niiden lihassa kommunistisia oppeja ainakin nimellisesti tunnustavia anarkistiliikkeitä. Usein on kyse sukupolvikapinasta; Nuoret päätyvät marssimaan sirppi- ja vasaratunnuksen alla, koska heidän vaistonsa sanoo, ettei mikään saa heidän vanhempiensa sukupolven jo vakiintuneita aikuisia näkemään punaista yhtä tehokkaasti. Myös jo eläkeikään ehtineiden keskuudessa on ihmisiä, jotka haikailevat nuoruutensa ja voimiensa päivien kommunismin perään.

Entisessä itäblokissa vanhat kommunistit, jotka juhlapäivinä hädin tuskin jaksavat kantaa mitalikuormaansa, kaihoavat entisaikojen lujaa järjestystä, puolueen ohjaavaa kättä ja sen ruoria pidellyttä muhkeaviiksistä kapteenia, selittäen vangitsemiset, teloitukset ja vankileirien kauhut itselleen kovien aikojen vaatimana välttämättömyytenä. Kommunististen valtioiden sisäisen romahduksen myötä länsimaissa sammahtaneiden kommunististen puolueiden ja peitejärjestöjen veteraaneista osa uskoo edelleen hiljaa tykönään aivan tosissaan ja vakavissaan, että aate oli sinänsä hyvä, mutta historiallinen tilaisuus menetettiin siksi että Stalinin, Honeckerin ja lukemattomat muut heidän kaltaisensa rikolliset tärvelivät suuren asian.

Tällaiset ihmiset tuntuvat odottavan vieläkin sosialismin renessanssia sen harhan vallassa, että aate, itse poliittinen idea sinänsä oli ihan kunnossa, mutta se sattui vain joutumaan vääriin käsiin.

Sitten on tämä laaja yleisvasemmistolainen aate- ja puoluekirjo, niin sanotut kolmannen tien kulkijat. He olivat ottaneet etäisyyttä kommunistisiin valtioihin ja niiden ohjauksessa oleviin kommunistisiin puolueisiin jo ennen kuin suuri ja mahtava Neuvostoliitto painui Titanicin lailla historian syvyyksiin, ja välttyivät siksi imeytymästä sen mukana historiallisen tuomion hyiseen hautaan.

Tunnustamatta kommunistisia aatteita nämä vasemmistolaiset kautta maailman pyörittävät ajatusta, että n.s. reaalisosialismin murennuttua ratkaisuna kapitalismin kriiseihin on aika marssittaa esiin sosialismin ja demokratian uudenlainen yhdentyminen. Itse asiassa kyseessä on sama resepti, jota he tarjosivat jo ennen Berliinin muurin murtumista. Myös Venäjän presidentti Boris Jeltsin väitti, että kommunismi oli hieno utopia. Mutta mitä enemmän olemme saaneet tietää tuosta ajasta, jonka kommunismin kokeilu kesti, sitä enemmän voidaan jo nähdä, että se oli alusta asti rikos ihmisyyttä vastaan, kokeilu elävillä ihmisillä, jossa yksilöllä ei ollut mitään arvoa. Ihmiset pakotettiin elämään henkisessä vankilassa, jonka avulla yritettiin pakottamalla saada ihmiset omaksumaan "uuden ihmisen2 ihanteet.

Kuolan alueella asuva harvalukuinen saamelaisväestö on tämän politiikan saanut tuntea syvästi nahoissaan. Pelkästään Venäjällä tapettiin kymmeniä miljoonia ihmisiä kommunistisen kokeilun nimissä - lukuun eivät sisälly sodassa kuolleet. Merkillistä kyllä merkitsevä osa länsimaista älymystöä lumoutui heijastamaan tuota kimaltelevaa ihannekuvaa, joka puhkesi kuitenkin kuin saippuakupla viimeistään Neuvostoliiton romahtamisen myötä.

Uuden aatteen etsinnässä monien katseet ovat suuntautuneet Yhdysvaltoihin. Yhdysvallat on jo vuosien ajan näyttänyt mallia siitä, miten kansojen ja rotujen sulatusuuni toimii käytännössä. Joissakin asioissa toimii paremmin, toisissa ei ole kehumista. Tulevalla monikulttuurisella aikakaudella myös me saamelaisetkin joudumme todennäköisesti hyödyntämään amerikkalaista yhdistymisen ja aloitteellisuuden periaatetta. Tämä onkin omiaan pehmittämään maaperää uudelle ideologialle, joka saattaa olla yhtä kova ja taipumaton kuin oli aikoinaan kommunismi. Se ei ilmene kollektiivisena pakkona, vaan yksilön äärimmäisenä vapautena ja valinnanmahdollisuuksien kasvuna.

Äärimmäiseen vapauteen perustuva elämä on kuitenkin suunnattoman stressaavaa. Tulevaisuudessa yhä useammat joutuvat sen eteen, että ihminen voi tehdä mitä vain - tai jättää myös tekemättä. Mutta päätös tästä täytyy tehdä aina uudestaan - eilen tehty päätös ei välttämättä päde tänään enää ollenkaan. Kovenevassa yhteiskunnassa pelimerkkejä tasataan lapsuudessa ja nuoruudessa vähemmän kuin tähän asti, esimerkiksi koulutuksessa, ja siksi vanhempien varallisuusasema tulee kasvavassa määrin ohjaamaan heidän lastensa tulevaisuutta. Lahjakkaat ja vahvasti esiin pyrkivät vähävaraisetkin nuoret voivat menestyä uudessa vapauden yhteiskunnassa. Mutta jos kerran tuhlaat pelimerkkisi, olet ulkona, ja uusi nouseminen voi vaatia enemmän sisua kuin useimmilla on.

Rajattomaan, tai ainakin rajattomana meille markkinoitavaan uuteen vapauteen kuuluu se, ettei ole yhtä muottia, vaan aatteiden, muotien ja toimintatyylien alati muuttuva kirjo. Silti vapaudesta johtuva kova rasitus voi suistaa ihmisen helposti raiteiltaan. Piiskana toimii nolaus: jos menettää yhteyden nykyhetkeen ja vähänkin poikkeaa "trendistä", nolaa itsensä pahasti. Ongelmaksi alkaa muodostua, että taukoamattomassa muutosten virrassa monet ihmiset haluavat välillä levätä, he haluavat pois oravanpyörästä. Mutta se on pahinta mitä voi tehdä: jos kerrankin hyppää sivuun, takaisin vanhaan menoon pääsee vain suurin voimanponnistuksin, jos niilläkään sitten. Lyhyesti sanottuna, tulevaisuuden elämäntavasta ei voi ottaa lomaa. Kyydissä on pysyttävä keinolla millä hyvänsä.

Uudet asiat vyöryvät tällä hetkellä meidän saamelaistenkin eteen ja ylitse sellaista vauhtia, että mikäli tahdomme pysyä ajan virrassa mukana, emme voi haaskata aikaa edes rentouttavan viikonlopun viettämiseen, kunnon lomasta puhumattakaan. Vain sellainen ihminen, joka on viritetty oikealle aaltopituudelle - joka on oikealla tavalla ohjelmoitu - pystyy nauttimaan uudesta elämänfilosofiasta ja sen mukanaan tuomasta nopeasykkeisestä muutosten pyörteestä. Sellainen ihminen, joka pitäytyy mieluummin vanhaan, tai pysyttelee muutosten virran ulkopuolella, pitää uutta elämänfilosofiaa vastenmielisenä, pikemminkin muutoksen irvikuvana. Mikä on hänen kaltaisensa tulevaisuus?

Miten siis estää, ettei kommunismin lumo kiedo saamelaisia pauloihinsa? Saamelaisia anarkistejahan meillä jo on taiteilijaväen puolella. Kovin näkyy väkivaltakuvasto heitä viehättävän. Vaikka saamelaisanarkismi on suorastaan vaarallista omalla tavallaan, pitemmällä tähtäimellä paljon vakavampaa on, että kommunistisen utopian saamelaista muotoa ujutetaan meille yhä maanomistus- ja hallintamallina, jossa saamelaiskäräjät, ääritapauksessa yhteispohjoismaiset saamelaiskäräjät toimisi saamelaisalueen valtionmaiden kollektiivisena omistajana tai ainakin kaikesta määräävänä päsmärivoutina.

Sosialistinen valtio ei sillä parane että siihen yhdistetään saamelaiskansallinen aate. Mikähän aate yhdistelmästä mahtaa syntyä? Sellaista emme tarvitse, ja saamelaisen kommunismin utopian rippeetkin joutavat saamelaismuseoihin. Miten estää nopeasykkeisesti tempoilevan ja ihmisten psyykettä rasittavan elämäntavan leviäminen saamelaisten keskuuteen? Vastaukseni on: Kaikkiin trendeihin ja hullutuksiin ei ole pakko mennä mukaan, vaikka se mahdollista olisikin. Pitäkäämme yksityisomistuksen lisäksi arvossa perinteellinen luontoon pohjautuva saamelainen elämäntapamme. Näillä arvoilla ja veljeyttä korostavilla asenteilla toisia ihmisiä kohtaan lappalainen/saamelainen kansa on selviytynyt aikaisemminkin yli vaikeiden aikojen. Näihin arvoihin ja elämäntapaan tukeutuen selviämme jatkossakin.