Aluksi

Yksi viimeaikaisista saamelaisen kansallispoliittisen liikkeen aatteellisista tuotoksista on "Kuokkasen manifesti", jonka Veikko Väänänen on esitellyt ja analysoinut "Kollumeilta koilliseen" -blogissaan. Tämä totuus- ja sovintokomissiota koskevia vaatimuksia pursuava manifesti kertoo, minkälaisesta alastomasta valtapelistä on kysymys.

Kuokkasen manifestin allekirjoittajalistan kärjessä on Lapin yliopiston arktisten alkuperäiskansojen tutkimusprofessori Rauna Kuokkanen ja Suohpanterrorin äänitorvena ja politisoitujen saamelaispukujen mannekiinina kypsymättömyytensä toistuvasti osoittanut Jenni Laiti. Väänäsen mukaan allekirjoittajien joukossa on edelleen sellaisia tuttuja nimiä kuten Pauliina Feodoroff, Pirita Näkkäläjärvi, Niillas Holmberg sekä vanhemmista saamelaispoliitikoista Pekka Aikio. Tämä nimilista todistaa osaltaan siitä saamelaisen liikkeen kehityksestä ja nykytilasta, josta puhun alempana.

Saamelainen demokratia

Saamelaiset Suomessa ovat ILOn alkuperäiskansasopimuksen kautta nousseet hyvin voimakkaasti esille korostaen ennen kaikkea maan hallintaa ja omistusta koskevia vaatimuksiaan. Saamelaiset ovat kokeneet myös, että heillä on demokratiavaje, joka hiukan yllättäen on seuraus enemmistödemokratian vahvistumisesta koko valtakunnan mitassa. Kun kaikkialla Euroopassa perustuslakiuudistukset ovat korostaneet parlamentin asemaa suhteessa toimeenpanovaltaan, ovat saamelaiset kokeneet vastaavasti oman asemansa heikentymisenä suhteessa Suomen valtioon.

Keinoksi saamelaisten vaikutusvallan palauttamiseksi ja vahvistamiseksi saamelaiskäräjien enemmistönä olet pohjoissaamelaiset ja koltat ovat nähneet omien riviensä tiivistämisen. Niinpä saamelaiskäräjistä on tullut pohjoissaamelaisten ja kolttien muodostama etujärjestö, jossa politiikan suunnan määräävät yksinoikeudella pohjoissaamelaisten ja kolttien koalitio, jota tukee joukko tekojensa seurauksia ymmärtämättömät inarinsaamelaiset. Käräjien jäseniksi vahvoin ääniluvuin hyväksytyt inarinsaamelaisten edustajat on sen sijaan jätetty hallituksen ulkopuolelle sivustakatsojiksi. Asemansa ylläpitämiseksi saamelaiskäräjien enemmistö jatkaa edelleen syrjintäpolitiikkaansa, jossa huomattava määrä inarinsaamelaisia on edelleen jätetty saamelaiskäräjien vaaliluettelon ja siten virallisen saamelaisaseman ulkopuolelle, samalla kun keminsaamelaiset on suljettu kokonaan pois.

Eräs keino estää inarinsaamelaisia pääsemästä vaikuttamaan Saamelaiskäräjien toimintaan, on vaalijärjestelmän kuntakohtaiset kiintiöt, jotka ovat puhuttaneet myös Saamelaiskäräjien viimeisimmässä täysistunnossa: Inarin kiintiö on kolme paikkaa, kun aluella on 1500 äänioikeutettua, ja muiden alueiden kiintiöt kattavat yhdeksän paikkaa vaikka äänioikeutettuja on alle tuhat. Käräjien toisen varapuheenjohtajan Tuomas Aslak Juuson (Saamenkielisissä uutississa 19.12) mukaan tämä on saamelaisiin arvoihin perustuva demokraattinen tapa - siis saamelaisdemokratiaa.

Kun meno saamelaiskäräjillä ja sen vaaleissa on tällaista, ei voi olla tulematta kuin päätelmään, että saamelaisdemokratian ihanteet ovat enemmän kulissi kuin pyrkiminen todelliseen demokratiaan.

Koska käräjien demokratiassa vain pääluku vaikuttaa, voidaan käräjien nimissä tehdä esityksiä, jotka pyrkivät lisäämään pohjoissaamelaisten ja kolttien oikeuksia ja hyvinvointia, mutta jotka tuottaisivat suurta vahinkoa alueen todelliselle alkuperäisväestölle, inarin- ja keminsaamelaisille. Joku ehkä kysyy, mitkä tällaiset esitykset ja vahingot olisivat.

Aloitetaanko sillä, että saamelaiskäräjien pohjoissaamelainen ja kolttasaamelainen enemmistö haluaa siirtää inarinsaamelaisten maanhallinnan ja mieluiten myös maanomistuksen itse hallitsemille saamelaiskäräjille. Jatketaan sillä, että sama saamelaispoliittinen koalitio ei kelpuuta keminsaamelaisia lainkaan saamelaisiksi ja vielä vähemmän saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Olisiko tässä aluksi riittämiin, vai ovatko nämä merkityksettömiä asioita?

Kohti saamelaisdespotiaa

Etnonationalistisen aatteensa lumoihin langenneet saamelaiset tuovat mieleen hurmoksellisten herätysliikkeiden taisteluvuosien uskonsoturit. He eivät kunnioita eivätkä tottele mitään auktoriteetteja. He haluavat hoitaa kaiken itse, väitellä kansanedustajien kanssa, hoitaa asioita virkamiesten puolesta ja päättää tuomioistuinlaitoksen puolesta.

Herätysliikkeet ovat lopulta asettuneet, mutta liekö kansallishengen vallassa olevilta saamelaispoliitikoilta liikaa tällaista toivoa? Vai käykö heille, kuten yhteiskunnallisten mullistusliikkeiden hyvää tarkoittaville johtajille on yleensä tupannut käymään? Katoaako heiltä lopulta omatunto viimeistä ripettä myöten, jolloin saamelaisen demokratian korvaa saamelainen despotia? Pelko ei ole mitenkään aiheeton. Saamelaiskäräjien vaaliluettelon hyväksymisen ja hallituksen muodostuksen ympärillä meno osoittaa, että saamelainen despotia ei ole enää mikään komsiossa uinuva nyytti vaan on jo murtanut kapalonsa.

Vasemmalta tällä tuhoon suuntaavalla liikkeellä on tukenaan kansallisradikaalien ja kansallisanarkististen saamelaistaiteilijoiden ja -tutkijoiden siipi, jonka rooli poliittisena käsikassarana tuo mieleen Maon kulttuurivallankumouksen punakaartit. Tuki on molemminpuolista. Vanhemman polven radikaalit saamelaispoliitikot ja tutkijat kehuvat nuoren kaartin esiintymisiä raikkaana tuulahduksena, ja nuoremman polven sini-kelta-viher-punakaarti moukaroi poliittisen taiteensa iskuilla vastustajiaan ja saamelaispolitiikan väärinajattelijoita nöyryyttäen näitä säälittä. Valitettavasti saamelaisen nuoren kaartin teokset ja performanssit ovat päässeet pääväestön kulttuurirahastojen suosioon saaden tätä kautta taloudellista tukea harjoittamalleen, radikaalitaiteen muotoon puetulle ihmisvihan kylvölle.

Ei vaadi kummoistakaan silmää nähdä miten "jalot villit" ja heidän "primitiivinen" taiteensa tässä puhuttelevat pääväestön taidepiirejä. 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa tutustuminen afrikkalaisiin veistoksiin synnytti ulkoisesti erilaisen, mutta perusolemukseltaan samanlaisen innostuksen, joka mullisti ja läpäisi "länsimaisen" taiteen. Tuolloinkin taiteilijat, esteetikot ja rahakirstujen vartijat näkivät alkuperäiskansojen teoksissa vain taiteelliset muodot, irrottaen nämä niiden yhteiskunnallisista yhteyksistään. Vastaavasti muodoiltaan välistä vastenmielisen, mutta usein ihailtavaa idearikkautta osoittavan räyhäsaamelaisen taiteen rahoittajat ovat sokeita sille, että he eivät tue ainoastaan oikeuksiensa puolesta kamppailevan vähemmistön lahjakkaiden edustajien pyrkimyksiä, vaan myös näiden harjoittamaa kansalliskiihkoista ja jopa väkivaltaan yllyttävää propagandaa.

Saamelaiskomissaarit

Kuokkasen manifestissa vaaditaan puhdasta saamelaislistaa totuus- ja sovintokomission "komissaarien" paikkoja jaettaessa: "Nimitettävien komissaarien tulee olla itsenäisesti toimivia ja sitoutumattomia arvostettuja saamelaisia." Tällaiset vaatimukset ja niiden allekirjoittajien nimilista muodostavat yksinkertaisesti allekirjoittajiensa saamelaispoliittisen köyhyystodistuksen.

Kuokkasen manifestissa todetaan: "Huomautamme, että esimerkiksi valtion myöntämä 200 000 euroa ei riitä edes kolmen komissaarin palkkauskuluihin vuodeksi. Vertauksen vuoksi esitämme, että usein mainittu Kanadan Truth and Reconciliation Comission (TRC) toimi kuusi vuotta ja sille määrätty budjetti oli 60 miljoonaa Kanadan dollaria (noin 40 miljoonaa euroa)."

Kanadassa tohtoriksi väitellyt Kuokkanen on epäilemättä paneutunut TRC:n toimintaan. Väänäsen blogissa Anita Pesonen lainaa Kuokkasen kirjoitusta Pirita Näkkäläjärven ja Pentti Pieskin "perustamassa" faktalavvu-verkkosivustossa: "Neljäs oppi on se, että mikä tahansa komissioprosessi täytyy olla alkuperäiskansojen hallinnassa ja heidän täytyy johtaa sitä. Kanadan totuus- ja sovittelukomission perusteellisessa, kuulemisiin ja tutkimukseen perustuvassa työssä on ollut suuri yhteiskunnallinen merkitys sen vuoksi, että komission työtä johtivat ja toteuttivat alkuperäiskansoihin kuuluvat henkilöt itse. Kanadan totuus- ja sovittelukomission kaikki kolme komissaaria olivat alkuperäiskansoihin kuuluvia johtavia asiantuntijoita ilman poliittisia kytköksiä."

Kolme saamelaista komissaaria tuntuisi siis sopivan hyvin Kuokkaselle ja manifestin allekirjoittajille, kunhan valtio ymmärtää budjetoida riittävästi rahaa heidän palkkoihinsa ja kuluihin. Uskaltaisinko odottaa että kolmen komissaarin nimet olisivat vaikkapa Rauna Kuokkanen, Pirita Näkkäläjärvi ja Pentti Pieski? Näen jo edessäni sellaisen kolmen yhdistyneen rintakuvan yhdistelmän, julisteen tai rintamerkin jossa kaikki nämä komissaarit katsovat ritirinnan saamelaiseen tulevaisuuteen. Iskulause on tietenkin "Eteenpäin Kuokkasen, Näkkäläjärven ja Pieskin viitoittamalla tiellä...!"

Saamelaispolitiikka toiseksi parhaimman taiteena

Kuten olemme nähneet yli 40 vuoden kokemusten jälkeen, saamelaisdemokratia ei ole toiminut mitenkään hyvin. Se on jopa vahingoittanut niitä yleviä tavoitteita, joihin alun perin pyrittiin. On vähintäänkin naivia yrittää siirtää syrjään saamelaishallinnon tieltä kuntien hyvin toimiva itsehallinto ja korvata se ilman valmiita organisaatioita olevalla saamelaisella kulttuuri-itsehallinnolla. Suora siirtyminen täyteen saamelaiseen itsehallintoon kulttuuri-itsehallinnon kautta on osoittautunut pelkäksi haaveeksi ilman toimivia instituutioita, jotka ylläpitävät järjestystä ja antavat ihmisille itsekunnioitusta sekä suojelevat omistusoikeutta. Keskeinen väittämäni on että suuri vallan keskitys on vahingollista politiikassa. On muistettava, että poliittisen vallan monopolisointi on tuottanut historiassa useimmille kansoille lähes yksinomaan epätoivottuja tuloksia.

Muistuttaisiin myös allekirjoittajien joukossa olevia nuorempiani saamelaisia - manifestin allekirjoittaneet vanhat saamelaispoliittiset kiistakumppanini muistanevat sen hyvin - että minunkin sukupolven saamelaisradikaalit tunsivat sen ajan kansainvälisten esikuvien mukaiset ajatuskulut kuten "Olkaa realisteja - vaatikaa mahdottomia". Tätä saamelaisliike on totisesti harrastanut. Kuinka paljon tylsemmältä tähän verrattuna edustaa lause "Politiikka on mahdollisen, saavutettavissa olevan - toiseksi parhaimman taidetta" (Bismarck). Tuossa puhuu kuitenkin poliittinen kokemus. Demokratialle tunnusmerkillistä on että se toteutetaan ristiriitaisten etujen voimakentässä.

Lopuksi

Kuten sanottua saamelaiset ovat tulleet päivän politiikkaan suuren kohun saattelemina, jota monet ovat ihmetelleet. Suurin osa saamelaisista on kuitenkin sivusta seurannut passiivisina. Kiinnostuksen puutteeseen on kuitenkin hyvin yksinkertainen syy. Saamelaiset elivät aikaisemmin viheliäisessä kurjuudessa ansaiten nipin napin tarpeeksi pitääkseen itsensä hengissä. Julkinen valta ei ollut kuitenkaan merkityksetön aihe pelkästään alituisen nälän ja älyllisten haasteiden puuttumisen vuoksi. Ihmisten suuri enemmistö eli nälkärajalla, joten oli samantekevää vaikka holhoava kuningas oli heidän herransa ja isäntänsä hankkien itselleen paljon paremman elintason verottamalla heitä, alamaisiaan.

Voidaan kiistellä siitä, onko valtio käyttänyt viisaasti hallintovaltaa ne parisataa vuotta, joka on kulunut Suomessa Ruotsin vallan päättymisestä. Tänä aikana on tapahtunut aristokratian etuoikeuksien lakkauttaminen. Seuranneina vuosikymmeninä 1860 luvulta 1930-luvulle kehittyi kukoistava markkinatalous, eduskunnassa säädettiin paljon uudistuksia, kunnallista hallintoa kehitettiin ja monta muuta uudistusta toteutettiin. Saamelaisista ei puhuttu juuri mitään, etelässä heidät saatettiin nähdä korkeintaan Kaisaniemessä poroviikon aikana poroineen ja suopunkeineen.

Sodan jälkeen, kun maailman kansat mursivat siirtomaavallan kahleita, monet saamelaiset katsoivat, että saamelaisten oli korkea aika vapautua tästä vuosisatoja jatkuneesta nöyryyttävästä tilanteesta. Alettiin vaatia tasapuolisuuden nimissä saamelaisille omaa kulttuuri-itsehallintoa. Sitä kukaan ei kuitenkaan pohtinut, miten valmiita hyvin pitkälti suomalaiseen yhteiskuntaan integroituneet saamelaiset olivat siirtymään toisenlaiseen itsehallintoon. Saamelaisen itsehallinnon aikaan saaneista monet ajattelivat, että itsehallinnon nimittäminen "kulttuuri-itsehallinnoksi" oli epäolennainen kompromissi, jonka sisältä kehitettäisiin saamelaisten todellinen itsehallinto.

Vasta viime vuosina poliittinen keskustelu on muuttunut vakavammaksi, kun valtio on päättänyt ottaa itselleen yksinkertaisia ja yksiselitteisiä tavoitteita kuten alkuperäiskansasopimuksen ratifioimisen, ihmisoikeuksien turvaamisen ja ympäristökysymyksistä huolehtimisen. Tärkeintä on ymmärtää, että tarkkailua ja demokraattista valvontaa tarvitaan paljon vähemmän kun tavoitteet ovat selvät ja yksiselitteisesti hyväksytyt. Monet nykyisistä saamelaispolitiikan ongelmista aiheutuvat siitä, että saamelaiset itse eivät ole ymmärtäneet minkälaisia uudistuksia lainsäädäntöön pitäisi tehdä. Se puute on pyritty korvaamaan yliampuvilla, epärealistisilla vaatimuksilla.

Sanotaan että jokainen sukupolvi toistaa edellisen virheitä, vaikka niistä voisi yhtä hyvin oppia. Olisiko jo aika sille, että näkisimme saamelaispoliitikkoja, jotka ymmärtävät luopua kansalliskiihkoisesta saamelaisesta uhosta ja ajatella mitä saamelaiset todella tarvitsevat. Monet Bismarckin lailla tuloksia saavuttaneet poliitikot ovat kiteyttäneet hänen ajatuksensa muotoon "politiikka on kompromissien taidetta".