Etsinnän aikaa saamelaispolitiikassa

Saamelaispolitiikassa menneet 25 vuotta ovat olleet etsinnän aikaa, on etsitty rajoja harjoitettavan saamelaispolitiikan oikeutukselle. Myös se vähälukuinen saamelainen älymystö, jonka luottamus suomalaiseen demokratiaan ja liberalismiin oli horjunut, lähti aikoinaan hakemaan kehitykselle uutta suuntaa. Heihin vetosivat muualta maailmasta saadut keskitetyt hallintojärjestelmät, jotka lupasivat saamelaisten ongelmiin kokonaisvaltaista ratkaisua aikana, jona niitä erityisesti kaivattiin. Sellaiset alkoivat tuntua varteenotettavilta vaihtoehdoilta. Niitä tukivat näyttävästi mm. eräät vasemmistolaiset tutkijat kuten Martin Scheinin.

Tällaisen vähemmistön valtaan perustuvan keskitetyn hallintomallin vetovoima perustuu edelleen suurelta osin siihen, että ne tarjoavat saamelaisten yhteiskunnalliselle kehitykselle selkeän päämäärän, jolle ei esitetty vaihtoehtoa. Sellainen kiehtoo keitä tahansa asiasta tietämättömiä ja ymmärtämättömiä ihmisiä, sillä vasta johonkin tarkoituksen sitoutuminen tekee heistä historiallisesti ja poliittisesti huomioon otettavia ja antaa jonkinlaisen käsityksen myös todellisesta vaikutusvallasta. Juuri vallan keskittäminen ja ideologisointi olivat pyrkimyksen ytimessä. Se oli politiikkaa ihmisoikeuksien nimissä niihin kuitenkaan nojaamatta.

Jos poliittisten kannanottojen ja sitoutumisen syiden yhdeksi ääripääksi määritellään vallanhimon motivoima laskelmoitu älyllinen epärehellisyys ja toiseksi ääripääksi idealistinen utopistisen vision saavuttamiseksi tehdyt uhraukset, niin yksilölliset tarinat ja ihmiskohtalot ovat olleet arkisia ja sijoittuneet jonnekin näiden välimaastoon.

Tavalliselle saamelaiselle ja lappalaiselle tällainen vähemmistövaltaan perustuva yksinvalta demokratiassa on ollut kuitenkin pohjimmiltaan vieras ilmiö. Tulkintoihin on tullut viime vuosien aikana jatkuvia vinoutumia aina riippuen siitä millaisista lähtökohdista kukin on näkemäänsä ja kokemaansa lähestynyt. Saamelaisten perinteinen yhteisöllisyys on saanut kyytiä ideologeilta ja älymystöön lukeutuvilta. Heille se on sopinut yhteisön ulkopuolisina, perinteistä elämänmuotoa tuntematta.

Tässä yhteydessä on välttämätöntä muistaa, että 1970-luvulla esiintyneet saamelaiskulttuurin ja politiikan ilmiöt ovat ajan kuluessa saaneet historiantutkimuksen ansiosta jatkuvasti lisää ulottuvuuksia ja merkityksiä, jotka eivät olleet nähtävissä vielä niiden omana aikana. Retorisuus, ideologinen vallankumouksellisuus ja vähemmistökulttuurin saastuminen vierailla ajatuksilla pilkistävät ja välistä työntyvät voimalla taustalta.

Yhtä tärkeää on tiedostaa mikä ero on opin yksittäisten ilmiöiden ja aatekokonaisuuksien välillä silloin, kun puhutaan saamelais- ja lappalaiskulttuurista. Kun tämän päivän tarkastelija tutkii aikalaisten arvioita Ylä-Lapin saamelaisuudesta tai lappalaisuudesta, hänellä on taustanaan kyseisistä aatesuunnista muodostettu henkilökohtainen aatenäkemyksensä. Aikalaiset eivät kuitenkaan ole voineet tunnistaa näitä aatekokonaisuuksia lainkaan samalla tavalla kuin nykypäivän tarkastelija, kun he olivat useimmiten heikosti kiinnostuneita tai ylipäätään vain niukalti tietoisia niihin liittyvistä yksittäisistä ilmiöistä kuten juuri tästä pyrkimyksestä yksinvaltaan muiden oikeuksista piittaamatta.

Saamelaisutopia edusti poliittisesti lappalaisille poliittisesti selkeää vihollista teesillään "maiden palauttamisesta takaisin saamelaisille". Kyse oli todellisuudessa lappalaisille kuuluneista maista. Äärimmilleen vietynä saamelaisutopia edusti lappalaisille siten luonnotonta aatetta. Hieman yksinkertaistaen voi todeta, että saamelaismyönteiset kulttuuritahot yrittivät tunnollisesti sovittaa 1970-luvun mullistuksista tekemänsä havainnot historian pitkään jatkumoon; soveltavia tutkijoita löytyi tekemään tätä revansistista tutkimusta. Johtavia saamelaisutopisteja on miellyttänyt poliittisesti haluttu, sovellettu tilaustutkimus. Sen sijaan kulttuuriliberaalit saamelaiset halusivat korostetusti pyrkiä irti menneisyyden raskaasta painolastista ja katsoa eteenpäin, vaikka eivät hekään mitään assimilaation kannattajia olleet.

Molempien ryhmien edustajien näköalaa sumensivat vääristymät, joille oli helppo altistua historian tapahtumia tulkittaessa. Monet saamelaisaktivisteista olivat alttiita innostumaan julistuksista luoda uusi saamelainen, sorretun lappalaisen tilalle. Saamelaisuus oli helppo nähdä raikkaana kulttuurisena tuulahduksena, joka puhalsi pölyn vanhojen kulttuurimuistomerkkien päältä. Saamelaisaktivistit korostivat ennen kaikkea sitä miten historia voidaan saattaa eläväksi osaksi nykypäivää. Joidenkin saamelaisaktivistien luonnehdinnan mukaan saamelaisuus oli pikemminkin uusi elämäntyyli kuin "teoria ja oppirakennelma". Ei heitä vaivannut innossaan perinteiden kadottaminen tai niiden sivuuttaminen.

Kaikkein selvimmin tällainen ilmenee niissä komiteoiden, työryhmien, mietintöjen ja hallituksen esityksissä, joita ovat olleet valmistelemassa Pekka Aikio, Heikki Hyvärinen ja Klemetti Näkkäläjärvi. Näistä esityksistä syntynyt kiista on näyttänyt, että todellisuus on ollut paljon brutaalimpi ja samalla paljon koruttomampi kuin kukaan oli voinut odottaa. Saamelaisutopian tappio eduskunnan äänestyksessä 10.3.15 oli lähes täydellinen. Ja vaikka saamelaisutopia ei kokonaan hävinnytkään, kiistan seuraukset tulevat muuttamaan Ylä-Lapin maailmaa peruuttamattomasti.

Kun saamelaisten ja lappalaisten tähänastisen, maailmankatsomuksellisen yhteenoton ratkaisikin demokraattinen eduskunta, ovat kiistan ulottuvuudet paljastuneet täydellisesti. Samalla on osoittautunut kaikessa karuudessaan, että se uusi uljas, uusi saamelainen, vitaalinen, elämänmyönteinen, esimerkillisen luonnonvarainen kulttuuri, jonka monet suomalaiset olivat yrittäneet löytää Lapista, onkin ollut pelkkää silmänlumetta. Miten tapahtunut on muutoin selitettävissä?

Edellä olevalla haluan osoittaa sitä, että saamelaisutopian jalkauttamista on nyt tähän mennessä yritetty huonolla menestyksellä toteuttaa 25 vuotta. Se on samalla välttynyt siltä arkipäiväistymiseltä, joka väistämättä kohtaa meidän kaltaisen vakaan yhteiskuntamme poliittisia instituutiota. Tällöin se on voinut hyödyntää vallankumouksellisuuden parhaita puolia ja näyttäytyä tavalliselle saamelaiselle dynaamisena, uutta luovana poliittisena vaihtoehtona niille, jotka toivovat löytävänsä saamelaiskulttuurista laajemminkin jotakin pysyvää ja ihanteellista.

Koska saamelaisliikkeen menestys ja pääsy vallankäyttäjän asemaan on edellyttänyt monien saamelaisten alennustilaa, josta se on voinut ponnistaa, on saamelaisutopisteilla ollut hyvä tilaisuus propagoida itseään järjestyksen ja kansallisen yhtenäisyyden palauttajana. Siksi he ovat onnistuneet saamaan vähintään varovaisen hyväksynnän myös sellaisilta tahoilta, jotka ovat haikailleet paluusta vanhaan. Tätä taustaa vasten voi ymmärtää, miksi saamelaisutopistien lupaukset uudesta ja eheämmästä tulevaisuudesta kiinnostavat myös sellaisia, jotka ovat sitoutuneet puolustamaan ihmisoikeuksia. Kaikki on hyvin, kunhan heille tämä argumentaatio pysyy yleisenä, tarkastelu on julistuksellisen summittaista eikä muista ole tarvetta välittää varsinaisesti. Näiden poliitikkojen joukko on ollut ajoittain yllättävänkin suuri ja vallan käyttö sumeilematonta. Heille on ollut vierasta ihmisoikeusajattelun peruslähtökohta: tuntea tutkimustietoa ja soveltaa sitä. Moni heistä onkin palvellut ihmisoikeuksien epäjumalaa.